| |||||||||||||
|
Tiet ovat polkujen perillisiä ja seuraajia. Tietä reunustavat toiveet. Tiet vievät perille, myös harhaan. Onko sekin perillä. Tie päättyy. MENNEISYYDEN TIE TULEVAISUUDEN TIE POISSAOLON TIE VÄLINPITÄMÄTTÖMYYDEN TIE UNOHDUKSEN TIE Monia tarpeellisia ja tarpeettomia teitä. |
|||||||||||||
|
Ote kirjasta 'POLKUSINFONIA' Vanha nainen oli elämän katkeroittama. Hänen silmänsä olivat täynnä vihaa ihmistä kohtaan. Silmät paloivat kuin kaksi tummaa lähdettä hänen kasvoissaan. Niissä kyti viha koko maailmaa kohtaan. Katso maailma mitä olet minulle tehnyt, hän julisti. Nainen ei suostunut menemään piiloon, ei elämään varjossa. Hän halusi julistaa tuskansa ja toivottomuutensa koko maailmalle. Niin monille kuin ohikulkijoita oli. Kaikille hänellä oli sama viesti. Katsokaa minua ja vaviskaa. Näin elämä kohtelee teitäkin, toivoa ei ole, vain toivottomuutta. Olen aikamme ikoni. Rappion muistomerkki. Kerran mies oli kulkenut hänen ohitseen, täynnä voiton tunnetta juuri löytyneen ratkaisun vuoksi. Saavutetun onnen hetken päihdyttämänä mies oli tervehtinyt vanhaa naista, tarjonnut ystävällisyyttään, halunut jakaa oman onnentunteensa. Tämä oli kääntänyt palavan katseensa häneen ja vastannut. - Minä odotan kuolemaa, kun kohtaan hänet, vihaan häntä yhtä paljon kun elämää. Katsokaa minua, olenko minä kaunis. Sitten nainen oli kääntänyt silmänsä pois hänestä. Koko hänen olemuksensa oli huokunut vihaa, kuin todistaakseen: minun vihani riittää minulle, siitä riittää koko maailmalle. Teidän ei tarvitse tervehtiä minua. Se ei lisää eikä vähennä minun vihani voimaa. Näin oli jatkunut niin kauan kun mies oli asunut tässä talossa. Hän kunnioitti naisen elinvoimaista vihaa. Sitä ettei tämä suostunut antamaan periksi elämälle. Ei pehmennyt vuosien myötä, ei suostunut antamaan anteeksi elämälle joka oli jättänyt hänet istumaan vailla muuta tarkoitusta kuin viha itse elämää kohtaan. Ainoakaan rukous ei pääsisi naisen huulilta. Koskaan hänen ei kuultaisi sanovan - Anna minulle rauha. Häntä ei kuolema kantaisi levollisesti pois elämästä. Ei, nainen tarraisi käsillään kuolemaa kurkusta ja kuristaisi kunnes hänessä itsessään ei olisi elämää jäljellä. Ei hän tarvinnut kenenkään ystävällisyyttä. Ei kohteliaasti jaettua onnen tunnetta. Säveltäjä ymmärsi väistyä, eikä enää tarjonnut tarkoituksetonta. |
|||||||||||||
|
|||||||||||||
|
Taiteilija Kalevi Jokinen on saanut työllään 'Haavoja', jaetun 1. palkinnon WETTERHOFF 120-VUOTTA JUHLAKILPAILU aiheena SEINÄTEKSTIILI yksityiskoti -sarjassa. Taiteilija Kalevi Jokinen on saanut työllään 'Agnus Dei', 2. palkinnon WETTERHOFF 120-VUOTTA JUHLAKILPAILU aiheena SEINÄTEKSTIILI julkinen tila-sarjassa. ...ajatus joka minulla on ollut, saattaa osoittautua heikoksi, mutta siitä jää aina jälki. Joka sitten saattaa osoittautua kestäväksi ja uuden työn aluksi. Tekomme ovat hyvin usein vain puolinaisia, koska emme uskalla mitata todellisia voimavarojamme. Useimmat ihmiset eivät tee niin koskaan. Ne jotka tekevät, joutuvat tekemään sen muidenkin puolesta. Kuin kuiskaus; vain musta väri ja vastavalo; itseasiassa on kysymys viimeisestä hengenvedosta. Oikeastaan ensimmäisestä. Emme voi määrittää, tai erottaa ensimmäistä viimeisestä antamatta niille merkitystä jota niillä ei luonnostaan ole. Musta väräjämätön ruutu. Neliö, tai kaksi maata. Mustaa pehmeätä maata, suloist ja tuskaisaa. Kaiken yllä huikaiseva onni. Olemme jokainen velkaa sen verran itsellemme. Vain tuon äärettömyyden mitan verran. Täytenä. Tyhjentämistä varten |
|||||||||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
